Loading...

KEVA-verkoston webinaarisarjan kolmannen webinaarin aiheena oli Ihmisoikeudet. (8.4.2021)

Mitä ihmisoikeudet ovat? Mitä merkitystä on ihmisoikeuksien tuntemisella kv-työssä?

Ihmisoikeuksien ymmärtäminen on prosessi, joka vaatii aina paikaan ja aikaan sidottua pohdintaa. Ihmioikeussopimukset on luotu kansainvälisen yhteistyön ja pitkällisten neuvottelujen tuloksena. Ne eivät ole mielipidekysymys, vaan sisältävät määriteltyjä oikeuksia ja velvollisuuksia. Mitä nämä oikeudet ovat? Mitä hyötyä on ihmisoikeussopimuksista, kun niitä ei useinkaan noudateta?
Ihmisoikeudet haastavat pohtimaan ihmisyyteen, ihmisarvoon, identiteettiin ja valtaan liittyviä yleismaailmallisia teemoja eri näkökulmista. Millaiseen ideologiaan arvomme perustuvat? Millaisen toiminnan uskomme edistävän yhdenvertaisuutta, oikeudenmukaisuutta ja kaikkien osallisuutta?

Johanna Lampinen on erityisluokanopettaja ja ihmisoikeuskouluttaja. Hän opettaa etiikkaan, globaalikasvatukseen, inklusiiviseen opetukseen sekä ihmisen kehittymiseen liittyviä kursseja opettajaksi opiskeleville Oulun yliopistossa sekä työstää ihmisoikeuskasvatukseen liittyvää väitöskirjaa. Aiemmin hän on työskennellyt Ihmisoikeusliitossa kouluttajana ja erityisluokanopettajana. Hän on toiminut myös erilaisissa kehitysyhteistyötehtävissä.

 >>> Webinaaritallenne on tarjolla 2 viikon ajan. <<<

 

Tutustu ja ilmoittaudu KEVA-verkoston tuleviin webinaareihin! 

Seuraava webinaari järjestetään 12.4. klo 13-14. Tällöin aiheena on Kestävä kehitys, puhujana Arto O. Salonen.

 

Dia6

Osallistujan muistiinpanoja

Johanna kertasi ihmisoikeuksien historiaa ihmisoikeuksien puun avulla. Ihmisoikeuksien perusta eli puun juuret ovat filosofiassa ja eri uskonnoissa, joissa on luotu rajoittavia sääntöjä siitä, miten meidän tulisi kohdella toisia ihmisiä. Ihmisoikeuksien ensimmäisenä kirjallisena julistuksena pidetään Isossa-Britanniassa vuonna 1215 voimaan tullutta Magna Cartaa, joka laadittiin suojelemaan erityisesti aateliston miehiä kuninkaan mielivallalta eli ihmisoikeudet eivät koskeneet vielä kaikkia ihmisiä. 1700- ja 1800-luvuilla laadittiin ihmisoikeussopimuksia sekä itsenäisyysjulistuksia (Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus 1776, Ranskan vallankumousta 1789 seurannut ihmisoikeuksien julistus), joissa taattiin mm. uskonnonvapaus, sananvapaus, tasa-arvo lain edessä sekä omaisuudensuoja, mutta edelleen nämä oikeudet koskivat vain tietyssä yhteiskunnallisessa asemassa olevia miehiä. Tosin Wienin kongressi vuonna 1815 tuomitsi orjuuden ja 1800-luvun loppupuolella tehtiin muitakin orjuuden kieltäviä kansainvälisiä sopimuksia.

Vasta maailmansotien jälkeen nousi esiin ajatus universaaleista ihmisoikeuksista. YK perustettiin vuonna 1945 toisen maailmansodan jälkeen edistämään rauhaa ja oikeudenmukaisuutta maailmassa. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus laadittiin vuonna 1948. Siinä koottiin ensimmäisen kerran yhteen keskeisimpiä oikeuksia, joiden katsottiin olevan universaaleja ja kaikille kuuluvia. 1960-luvulla laadittiin kaksi ihmisoikeuksien julistukseen pohjautuvaa yleissopimusta, jotka muodostavat ihmisoikeuksien ytimen. Ne ovat kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus (KP-sopimus, 1966) sekä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (TSS-sopimus, 1966). Nämä kaksi sopimusta ovat ensimmäisiä yleissopimuksia, joihin on koottu ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa tarkoitetut ihmisoikeudet sopimustasolle, sopimusvaltioita oikeudellisesti velvoittavaan muotoon. Näiden yleissopimusten jälkeenkin on nähty tarpeelliseksi laatia useita sopimuksia, jotka koskevat yhteiskunnassa haavoittuvassa asemassa olevia erityisryhmiä (esim. lapsen oikeuksien sopimus vuonna 1989) ja keskustelua uusia erityisryhmiä koskevista sopimuksista käydään edelleen. Johanna Lampinen näkeekin ihmisoikeudet dialogina ja prosessina sekä sisältävän ajatuksen niiden jatkuvasta laajenemisesta.

Esimerkkinä ihmisoikeuksista Johanna käyttää lapsen oikeuksien sopimusta. Hän havainnollistaa näitä oikeuksia kehällä, jonka keskellä on kansainvälisesti sovittu ihmisoikeuksien ydin. Seuraavassa kehässä on lapsen oikeuksien sopimus, sitten tulee Suomen valtion käsitys näistä oikeuksista ja viimeisenä yhteiskunnassa käytävä politiikkaan, talouteen ja valtasuhteisiin kytkeytyvä keskustelu lapsen oikeuksista. Lapsen oikeuksien toteutumista Suomessa valvovat Euroopan ihmisoikeustuomioistuin sekä YK:n lapsen oikeuksien komitea.

Lapsen oikeuksien sopimuksen tärkein tavoite on terveyden, koulutuksen, tasa-arvon ja turvan takaaminen kaikille lapsille. Sopimus kuvaa lapsen asemaa yhteiskunnassa ja näkemystä lapsesta aktiivisena toimijana ja subjektina, ei pelkästään aikuisten päätösten ja tekojen objektina. Sopimukseen on kirjattu valtion velvollisuus suojella lasta ja hänen perhettään, jotta kaikkien lasten perusoikeudet toteutuisivat. Lisäksi sopimuksessa puhutaan lapsen oikeuksista ja velvollisuuksista sekä lapsen suojelusta kaikenlaista syrjintää ja rangaistusta vastaan. Sopimuksen allekirjoittaneet valtiot takaavat lisäksi lapselle oikeuden vapaasti ilmaista nämä näkemyksensä kaikissa häntä koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Suomea on moitittu tästä esim. huoltajuuskiistoja koskevissa oikeuden ratkaisuissa. Sananvapauteen liittyy myös rajoituksia ja niistä voi lukea esim. artiklasta 13 lapsen oikeuksien julistuksessa.

Lopuksi Johanna Lampinen palaa ihmisoikeusperustaiseen lähestymistapaan KV-yhteistyössä ja -toimintaympäristössä sekä tämän lähestymistavan menestymisen edellytyksiin ja kompastuskiviin. Hänen mielestään kansainvälisessä toimintaympäristössä työskentelevä ihminen voi valmistautua arvoristiriitoihin ja konflikteihin hyväksymällä sen, että on olemassa erilaisia sosiaalisia, eettisiä, kulttuurisia sekä oikeudellisia normeja. Lähtökohtana voi pitää sitä, että pyrkii parhaansa mukaan noudattamaan ihmisoikeusnormistoa, josta on päätetty kansainvälisissä ja paikallisissa laeissa ja käytänteissä.

Onnistunut kumppanuus kansainvälisessä yhteistyössä synnyttää molemminpuolisen oppimiskokemuksen. Se vaatii kumppanin toimintaympäristöön tutustumista, tilannetajua ja aitoa dialogia sekä tasa-arvoista yhteistyötä.

Johanna lopettaa esityksensä palaamalla yhdenvertaisuuden määritelmään, jossa ”kaikki ihmiset ovat samanarvoisia riippumatta heidän sukupuolestaan, iästään, etnisestä tai kansallisesta alkuperästään, kansalaisuudestaan, kielestään, uskonnostaan ja vakaumuksestaan, mielipiteestään, vammastaan, terveydentilastaan, seksuaalisesta suuntautumisestaan tai muusta henkilöön liittyvästä syystä.”